Päätös vaatia Edmond Charles Genet’n takaisin kutsumista takaisin alle kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saapunut Philadelphiaan Ranskan tasavallan ensimmäiseksi ministeriksi Yhdysvaltoihin, johtui Washingtonin hallinnon hillitsemättömästä ristiriidasta… Washingtonin hallituksen vaatimus säilyttää Yhdysvaltain tiukka puolueettomuus ensimmäisen koalition sodan aikana ja Genet’n Girondin-päälliköiltään saama toimeksianto hankkia amerikkalaisten tuki Ranskan asialle kaikin keinoin ilman virallista sotaa – ristiriita, jota pahensivat ranskalaisministerin äkkipikaisuus ja amerikkalaisen puoluepolitiikan ristikkäisvirtaukset.
Girondiinijohtajat, jotka määrittelivät Genet’n operaation tavoitteet – puhuja ja julkisuudenhoitaja Brissot de Warville, ulkoministeri Lebrun ja valtiovarainministeri Clavière – käsittivät sen olennaisena osana Ranskan tasavallan kasvavaa haastetta vanhalle hallinnolle Euroopassa. Genet’n nimittäminen Brissot’n vaikutuksesta marraskuussa 1792 Ludvig XVI:n viimeisen Yhdysvaltain-ministerin Jean Baptiste Ternantin seuraajaksi oli yksi merkki radikaalimman vaiheen alkamisesta Ranskan sodassa Itävaltaa ja Preussia vastaan. Seuraavien kuukausien aikana kansalliskonventti aloitti girondiinien johdolla ristiretken vallankumouksellisen tasavaltalaisuuden levittämiseksi Euroopassa, mikä toi Ison-Britannian, Alankomaiden, Espanjan ja useat pienemmät eurooppalaiset suurvallat mukaan Itävallan ja Preussin liittoutumaan Ranskaa vastaan alkuvuodesta 1793 (Claude Perroud, toim., J.-P. Brissot: Correspondance et Papiers , 380; Woodfin, ”Citizen Genet,” 60-72; T. C. W. Blanning, The Origins of the French Revolutionary Wars , 99-112, 135-49).
Genet lähetettiin Yhdysvaltoihin odottamaan sotaa Ison-Britannian ja Espanjan kanssa, johon girondiinit ymmärsivät politiikkansa johtavan. Vihollisuuksien sattuessa näiden kahden vallan kanssa, jotka antaisivat nykyiselle eurooppalaiselle konfliktille uuden merellisen ulottuvuuden, girondiinit luottivat siihen, että Ranska voisi luottaa Atlantin toisella puolella sijaitsevan sisarusvaltionsa tukeen. Koska Yhdysvalloilta puuttui laivasto ja sen pienellä armeijalla oli vaikeuksia selviytyä vihamielisistä intiaaneista Luoteis-Territoriossa, girondiinit ymmärsivät, että Yhdysvallat voisi parhaiten palvella Ranskan asiaa puolueettomana tarvikkeiden toimittajana Ranskalle ja sen Länsi-Intian siirtokunnille. Samalla kun girondiinit luottivat siihen, että Yhdysvallat täyttäisi tämän tehtävän, he myös toivoivat, että se auttaisi kompensoimaan odotettavissa olevia brittiläisiä ja espanjalaisia sotatoimia Euroopassa tukemalla Ranskan suunnitelmia brittiläisen ja espanjalaisen keisarillisen vallan kumoamiseksi Amerikassa (Turner, CFM, 201; ”Rapport sur la Mission du Citoyen Genet,” , AMAE: CPEU, xxxvii; ”Observations sur les reproches fait au Citoyen Genet”, sama, eri kädellä kirjoitettu ”mai 1793”, mutta itse asiassa laadittu pian sen jälkeen, kun Ranskan hallitus oli saanut 8.10. amerikkalaisten vaatimuksen Genet’n kutsumisesta takaisin. 1793).
Girondinien toiveet siitä, että Yhdysvallat liittyisi Ranskaan ja auttaisi laajentamaan sitä, mitä he kutsuivat ”Empire de la Libertéksi”, ilmaistiin selvästi ulkoasiainministeriön ja julkisten avustusten ministeriön ohjeissa, jotka Genet kuljetti mukanaan purjehtiessaan Amerikkaan helmikuun puolivälissä 1793. Ohjeet oli laadittu Brissot’n, Lebrunin, Clavièren ja kenties Genet’n itsensä vaikutuksesta ja hyväksytty väliaikaisessa toimeenpanevassa neuvostossa 4. ja 17. tammikuuta 1793 – kaksi viikkoa ennen kuin kansalliskokous julisti sodan Isolle-Britannialle ja Alankomaille ja noin seitsemän viikkoa ennen kuin se julisti sodan Espanjalle – ja niissä ohjeistettiin Genet’tä saamaan aikaan suuri määrä amerikkalaisten yhteistyötä Ranskan sotaponnistelujen kanssa. Ohjeissa määrättiin, että Ranskan hallituksen laskelmien mukaan noin kaksi kolmasosaa Amerikan vallankumoussodan aikaisesta velasta Ranskalle, joka oli vielä maksamatta arviolta 4 400 000 dollaria, maksettaisiin pikaisesti ennakkoon ja että näillä rahoilla ostettaisiin Yhdysvalloissa aseita ja elintarvikkeita Ranskan tasavallalle ja sen Länsi-Intian siirtokunnille. He tarjosivat Yhdysvalloille kattavaa uutta kauppasopimusta, jonka nojalla molempien kansakuntien kansalaiset nauttisivat keskinäisen kansalaistamisen eduista kaupankäynnissä. Ne ennakoivat Yhdysvaltojen käyttöä ranskalaisten yksityisryöstön tukikohtana vaatimalla, että vuonna 1778 tehdyn kauppasopimuksen artikloja, jotka velvoittavat Yhdysvallat estämään Ranskan vihollisia varustamasta yksityisaluksia tai myymästä palkintoja amerikkalaisissa satamissa, noudatetaan tiukasti, ja samalla ne olettivat, että kyseisessä sopimuksessa oli epäilyttävämpi oikeus varustaa ranskalaisia yksityisaluksia näissä satamissa. Lopuksi ohjeissa Genet valtuutettiin – Yhdysvaltojen virallisella hyväksynnällä tai ilman – käyttämään Yhdysvaltojen aluetta tukikohtana Ranskan pyrkimyksissä vapauttaa Kanada Isolta-Britannialta ja Louisiana Espanjalta, mitä varten hänellä oli valtuudet värvätä sekä Yhdysvaltojen kansalaisia että intiaaneja Ranskan palvelukseen. Varmistaakseen amerikkalaisten tuen näille kunnianhimoisille suunnitelmille ohjeet tarjosivat Yhdysvalloille mahdollisuutta nauttia länsirajoillaan Espanjan hallinnasta vapautetun Louisianan läsnäolosta, saada oikeus purjehtia Mississippi-joella, jonka Espanja oli evännyt siltä tällä hetkellä, ja mahdollisesti hankkia Kanada. Vaikka Genet’tä ei ohjeistettu pyytämään Yhdysvaltoja kunnioittamaan vuoden 1778 liittosopimuksen mukaista velvoitettaan auttaa puolustamaan Ranskan Länsi-Intiaa vihollisen hyökkäyksiltä, hänen odotettiin muutoin saavan amerikkalaisten tuen Ranskan sotaponnisteluille sellaisella tasolla, joka olisi lähes varmasti sotkenut maan vihollisuuksiin Ison-Britannian ja Espanjan imperiumien kanssa (Liitteet nro. 1 ja 3 lueteltu Genet’n kolmannessa kirjeessä TJ:lle, 22.5.1793; Genet TJ:lle, 23.5.1793, ja huomautus; Turner, CFM, 202-11; Aulard, Recueil, i, 393-4, 397-9, 478; Woodfin, ”Citizen Genet,” 73-9; F. A. Aulard, ”La Dette Américaine envers la France,” Revue de Paris, xxx , 537).
Genet’n ohjeet perustuivat liittovaltion perustuslain vakavaan väärinymmärrykseen, jonka oli määrä entisestään vaikeuttaa hänen tehtäväänsä. Nimeämällä Genet ministeriksi ”Congrès des Etats Unis de l’Amérique Septentrionale” -kongressiin ja määräämällä hänet neuvottelemaan ehdotetusta kauppasopimuksesta ”Ministres du Congrès” -ministereiden kanssa ohjeet merkitsivät sitä, että girondiinit eivät ymmärtäneet niitä dramaattisia rakenteellisia muutoksia, joita siirtyminen liittovaltion artikloista vuoden 1787 perustuslakiin toi mukanaan amerikkalaisessa hallituksessa. Kuten Genet osoitti kerta toisensa jälkeen Amerikkaan suuntautuneen virkakautensa aikana, sekä hän että hänen girondiiniensa esimiehet olettivat, että perustuslain, kuten artiklojenkin mukaan, presidentti oli vain kongressin edustaja ja että sen vuoksi jopa ulkopolitiikassa hänen päätöksensä olivat väliaikaisia siihen asti, kunnes kansallinen lainsäätäjä ratifioi ne (Turner, CFM, 202, 203-4; Memorandum of a Conversation with Edmond Charles Genet, 10.7.1793; Genet to TJ, 18.9.1793. 1793).
Genet’n innokas ohjeidensa noudattaminen toi hänet nopeasti avoimeen ristiriitaan Washingtonin hallinnon päätöksen kanssa noudattaa tiukan puolueettomuuden politiikkaa sotaa käyviä Euroopan kansoja kohtaan. Pian sen jälkeen, kun Genet oli saapunut Philadelphiaan 16. toukokuuta 1793, hän sai kuulla yhdestä Jeffersonin viimeisestä kirjeestä Ternantille, että liittovaltion hallitus tuomitsi amerikkalaisen puolueettomuuden rikkomisena ranskalaisten yksityisalusten varustamisen amerikkalaisissa satamissa, amerikkalaisten kansalaisten värväämisen ranskalaiseen palvelukseen ja ranskalaisten konsulien harjoittaman merenkulkualan lainkäyttövallan harjoittamisen – toiminnot, jotka Ranskan uusi ministeri oli aloittanut jo ennen puolueettomuusjulistuksen antamista oleskellessaan Charlestonissa, jonne Genet saapui ensimmäisen kerran 8. huhtikuuta 1793. Vaikka tätä uutista tasoitti jossain määrin se, että liittovaltion hallitus piti kiinni sopimusvelvoitteistaan sallia muiden ranskalaisten yksityisalusten ja sota-alusten tuoda saaliinsa amerikkalaisiin satamiin ja kielsi samalla Ranskan vihollisia aseistamasta yksityisaluksia tai tuomasta saaliita Yhdysvaltojen lainkäyttövaltaan, Genet sai ensimmäisen Philadelphiassa viettämänsä kuukauden aikana nopeasti peräkkäin muitakin järkyttäviä iskuja. Washingtonin hallinto päätti 20. toukokuuta määrätä kaikki Yhdysvalloissa varustetut ranskalaiset yksityisalukset lähtemään amerikkalaisista satamista, mikä uhkasi entisestään heikentää Ranskan merenkulun toimia vihollisiaan vastaan. Päinvastoin kuin Jefferson toivoi, presidentti ja kabinetti välttelivät ahkerasti ryhtymästä toimiin Genet’n kolme päivää myöhemmin tekemien, Ranskan kanssa tehtävää uutta kauppasopimusta koskevien ehdotusten suhteen, mikä teki tyhjäksi Girondinin toiveet näiden kahden tasavallan lähentämisestä toisiinsa yhteisessä taistelussa monarkian voimia vastaan. Jefferson ilmoitti 11. kesäkuuta Genet’lle, että hallitus oli hylännyt ministerin pyynnön huomattavasta ennakkomaksusta Yhdysvaltain velasta Ranskalle, mikä riisti Genet’ltä ainoan rahavaran, jonka varaan girondiinit olivat luottaneet, jotta hän olisi voinut rahoittaa tehtävänsä ja ostaa Yhdysvalloista aseita ja elintarvikkeita ahdisteltavana olleelle Ranskan tasavallalle ja sen Länsi-Intian yhdysvaltalaisille siirtomaa-alueille (muistomerkit George Hammondin muistelmateoksesta, 8. toukokuuta 1793; TJ Ternantille, 15.5.1793; Muistiinpanot Citoyen Genet’stä ja sen palkinnoista, 20.5.1793; Genet TJ:lle, 22. ja 23.5.1793; TJ Madisonille, 27.5.1793; TJ Genet’lle, 5. ja 11.6.1793; TJ Washingtonille, 6.6.1793, v. asiakirja asiakirjaryhmässä, joka käsittelee Jeffersonia ja Yhdysvaltain velkaa Ranskalle, 3.6.1793; Muistiinpanot valtioneuvoston istunnosta, jossa käsiteltiin kauppasopimusta Ranskan kanssa (Notes of Cabinet Meeting on a Commercial Treaty with France), 23.8.1793. 1793; Archives Parlementaires, 1. sarja, lix, 18-19).
Kun Girondinin haaveet kahden tasavallan välisestä läheisestä kumppanuudesta kariutuivat Yhdysvaltain puolueettomuuden asettamiin vaatimuksiin, Genet, joka oli innostunut vallankumouksellisesta tasavaltalaisuudesta, alkoi jo toukokuussa 1793 kyseenalaistaa hallinnon puolueettomuuspolitiikkaa ja pyrkiä mobilisoimaan kansan kannatusta suuremman amerikkalaisen avun antamiseksi Ranskan sotaponnistuksille. Niinpä hän vaati Jeffersonille uhmakkaasti, että Ranskalla oli oikeus sopimuksen, luonnollisen oikeuden tai kansainvälisen oikeuden nojalla varustaa yksityisaluksia Yhdysvalloissa, värvätä amerikkalaisia Ranskan palvelukseen ja käyttää konsuli-amiraalitoimivaltaa amerikkalaisissa satamissa, ja kieltäytyi samalla myöntymästä amerikkalaisiin vaatimuksiin, jotka koskivat näiden käytäntöjen lopettamista. Hän kiisti presidentin toimivallan päättää puolueettomuuskysymyksistä ilman kongressin hyväksyntää ja vaati viime kädessä oikeutta vedota toimeenpanovallan käyttäjiltä ja lainsäätäjiltä Yhdysvaltain kansalle. Hän vihjasi, että Washington oli alistunut Britannian vaikutusvallan alaisuuteen muotoillessaan Yhdysvaltojen puolueettomuutta – käsitys, joka muodostui osittain siitä, että Jefferson oli paljastanut hänelle yksityisesti, että kabinetissa oli Britanniaa suosivia mielipiteitä – ja syytti Yhdysvaltoja siitä, että Britannia oli jättänyt huomiotta ranskalaisten tavaroiden takavarikot amerikkalaisilla laivoilla. Hän liittoutui avoimesti Philadelphian republikaanisen opposition kanssa osallistumalla erilaisiin republikaanien kansalaisjuhliin, tukemalla Pennsylvanian demokraattista yhdistystä, ottamalla pääkaupungissa toimivan Société Française des Amis de la Liberté et de l’Egalité -yhdistyksen puheenjohtajuuden ja agitoimalla sen puolesta, että kongressi kutsuisi pikaisen istunnon koolle, jotta puolueettomuuspolitiikkaa voitaisiin harkita uudelleen. Varovaisemmin hän jatkoi lopulta epäonnistuneita suunnitelmia – joista hän ilmoitti epävirallisesti Jeffersonille – käyttää Yhdysvaltoja tukikohtana Ranskan pyrkimyksille horjuttaa Britannian ja Espanjan hallintoa Kanadassa ja Louisianassa. Genetin uhmakkuus Washingtonin hallintoa kohtaan kärjistyi heinäkuun alkupuoliskolla 1793, kun hän halveksui peittelemättä liittovaltion hallituksen tätä käytäntöä koskevaa kieltoa ja varusti brittiläisen saaliin Little Sarahin ranskalaiseksi yksityisalukseksi Philadelphiassa, jätti huomiotta Jeffersonin pyynnön pitää alus satamassa siihen asti, kunnes Washington palaa Mount Vernonista ja tutkii asian, ja uhkasi vedota presidentiltä Yhdysvaltain kansaan tekojensa puolesta (Genet TJ:lle 27. toukokuuta 27. toukokuuta 27. toukokuuta 27. toukokuuta 8. elokuuta 14. kesäkuuta 22. kesäkuuta 9. heinäkuuta 25. heinäkuuta 18. heinäkuuta 18. syyskuuta 18. syyskuuta 18. heinäkuuta 18. elokuuta 17. heinäkuuta 17. heinäkuuta 17. heinäkuuta 17. joulukuuta 17. elokuuta 17. 1793; Notes of Cabinet Meeting and Conversations with Edmond Charles Genet, 5.7.1793; TJ Madisonille, 7.7.1793; Cabinet Opinions on the Little Sarah, 8.7.1793, ja muistio; Turner, CFM, 216-17, 221, 245; ”Rapport du Citoyen Genet … sur son Voyage et sa Réception populaire dans les Etats Unis de l’Amérique,” , AMAE: CPEU, xxxviii; Woodfin, ”Citizen Genet”, 231-9, 304-11).
Genet’n räikeä osoitus epäkunnioituksesta liittovaltion valtaa kohtaan Little Sarahin tapauksen aikana sai Washingtonin hallinnon harkitsemaan, että se pyytäisi Ranskan hallitusta kutsumaan ministerinsä takaisin. Presidentti ja kabinetti ratkaisivat asian heinä- ja elokuussa 1793 pidetyissä kokouksissa, joista Jeffersonin luottamukselliset muistiinpanot, joista myöhemmin tuli ”Anas”, tarjoavat yksityiskohtaisimmat tiedot. Kabinetin kokouksessa 12. heinäkuuta 1793, jolloin Little Sarah ei ollut vielä lähtenyt merelle, Alexander Hamilton, joka halusi hyödyntää Genet’n uhmakkuutta Yhdysvaltain puolueettomuutta kohtaan Yhdysvaltojen etääntymiseksi Ranskasta ja nousevan republikaanipuolueen heikentämiseksi, kehotti hallitusta pyytämään Ranskaa kutsumaan Genet’n takaisin. Henry Knox, joka jakoi Hamiltonin tavoitteet, kannatti, että se myös kielsi Genetiä toimimasta ministerinä tämän pyynnön ollessa vireillä. Jefferson, joka halusi säilyttää ystävälliset suhteet Ranskaan ja välttää poliittista vahinkoa Genet’n republikaanien kannattajille, ehdotti vastavuoroisesti, että hallitus välittäisi hänen ja Ranskan ministerin välisen kirjeenvaihdon Ranskan hallitukselle ystävällisin huomautuksin, mahdollisesti siinä toivossa, että Genet’tä ohjeistettaisiin silloin kunnioittamaan Yhdysvaltain puolueettomuutta. Mutta pian sen jälkeen, kun kabinetti oli lykännyt kokoustaan tekemättä päätöstä yhdestäkään näistä ehdotuksista, Genet käänsi peruuttamattomasti mielipiteiden tasapainon hänen takaisin kutsumisensa hyväksi lähettämällä Little Sarah -aluksen merelle, ennen kuin Washington olisi voinut määritellä sen aseman Yhdysvaltain puolueettomuuden puitteissa (Notes on Neutrality Questions, 13. heinäkuuta 1793).
Tämä viimeisin uhmakkuuden teko siirsi kabinetin huomion Genet’n takaisin kutsumisen pyytämisen viisauteen ja tapaan, jolla Genet kutsuttaisiin takaisin. Washington ilmoitti 23. heinäkuuta kabinetille kannattavansa Genet’n kutsumista takaisin sekä ystävällisten suhteiden säilyttämistä Ranskan kanssa. Presidentti, joka piti Ranskan liittoa edelleen Yhdysvaltain diplomatian kulmakivenä, ehdotti, että hallitus lähettäisi Gouverneur Morrisille Pariisin toimivaltaisille viranomaisille toimitettavaksi Genet’n koko kirjeenvaihdon Jeffersonin kanssa sekä painokkaan esityksen, jossa esitettiin Genet’n rikkomukset Yhdysvaltain puolueettomuutta vastaan ja vaadittiin uuden ministerin nimittämistä ja jossa ilmaistiin ystävyyttä Ranskan kansalle. Hän ehdotti myös, että Yhdysvaltain hallitus vaatisi sillä välin, että Genet joko lähtisi Yhdysvalloista tai keskeyttäisi diplomaattisen tehtävänsä. Vaikka Hamilton hyväksyi kaikki Washingtonin ehdotukset, hän kehotti painokkaasti hallitusta myös ”esittämään koko menettelyn” ”asianmukaisine selityksineen” Yhdysvaltain kansalle, jotta Genet ja hänen amerikkalaiset kannattajansa eivät voisi hyödyntää kansan sympatiaa Ranskan asiaa kohtaan ja horjuttaa kansakunnan luottamusta Washingtonin hallintoon. Vaikka Knox yhtyi Hamiltonin kritiikkiin Genet’n amerikkalaisia partisaaneja kohtaan Jeffersonin pysyessä epätyypilliseen tapaan vaiti, kabinetti lykkäsi kokousta tekemättä päätöstä takaisinkutsusta, ilmeisesti siksi, että Edmund Randolph oli lähtenyt kokouksesta hoitamaan muita asioita, luultavasti Gideon Henfieldin oikeudenkäyntiä (ks. Genet’n muistiinpano Memorialiin, 27. toukokuuta 1793). Kaksi päivää myöhemmin presidentti määräsi Jeffersonin valmistelemaan kirjeenvaihtonsa ja Genet’n kanssa käymiensä virallisten keskustelujen pöytäkirjat sekä asiaankuuluvat osat hänen kirjeenvaihdostaan brittiläisen ministerin George Hammondin kanssa kabinetin tarkasteltavaksi. Kun Jeffersonin kirjeenvaihto Genet’n kanssa oli luettu 1. elokuuta Randolphin läsnä ollessa, kabinetti päätti yksimielisesti toimittaa sen väliaikaiselle toimeenpanevalle neuvostolle yhdessä Morrisille osoitetun kirjeen kanssa, jossa kuvailtiin ranskalaisen ministerin käytöstä ja vaadittiin tämän kutsumista takaisin. Jefferson ehdotti, että hän muotoilisi vaatimuksen hienovaraisesti, mutta muut kabinetin jäsenet vaativat, että hän tekisi sen ehdottomasti. Tämän jälkeen kabinetti hylkäsi Knoxin ehdotuksen Genet’n karkottamisesta Yhdysvalloista, mitä Washington ja Hamilton olivat aikoinaan kannattaneet. Sen sijaan presidentti ja muut kabinetin jäsenet päättivät ilmoittaa Genetille hänen takaisinottohakemuksestaan huolimatta Jeffersonin varoituksesta, jonka mukaan tämä tekisi ranskalaisesta ministeristä ”erittäin aktiivisen suunnitelmissaan ja aiheuttaisi sekaannusta” (Edmond Charles Genet’tä koskevan kabinettikokouksen muistiinpanot, 23. heinäkuuta, 1. elokuuta. 1793; Washington TJ:lle, 25.7.1793, ja muistio; Cabinet Opinions on Edmond Charles Genet, 23.8.1793).
Yleinen yksimielisyys kabinetissa Genet’n takaisinkutsumisen vaatimisen tavasta väistyi nopeasti kiistaksi, joka liittyi Hamiltonin uusiin ponnisteluihin mustamaalata Ranskan tasavaltaa ja sen republikaanisia kannattajia Amerikassa. Kabinetti, jossa Jefferson ja Randolph olivat toisella puolella ja Knox ja Washington toisella, käytti suuren osan ajastaan 1. ja 2. elokuuta keskustellakseen Hamiltonin ehdotuksesta, joka koski julkista julkilausumaa Amerikan kansalle ja jossa korostettiin, että Genet’n haaste Amerikan puolueettomuudelle ja hänen liittoutumisensa republikaanisen opposition kanssa olivat osa järjestelmällistä ranskalaisten vallankumouksellista strategiaa, jonka tarkoituksena oli herättää kansassa tyytymättömyyttä Ranskaa vastustavien hallitusten kumoamiseksi. Jefferson oli tietoinen siitä, että ehdotettu lausunto saattaisi vaarantaa Ranskan vallankumouksen ja republikaanisen puolueen yleisen kannatuksen, ja sai tuekseen Randolphin, joka piti Ranskan liittolaisuutta Amerikan diplomatian ankkurina ja joka oli hyvin herkkä Ranskan vallankumouksen ylivoimaisen yleisen kannatuksen poliittisille seurauksille Amerikassa. Jefferson väitti, että ehdotettu vetoomus jakaisi syvästi Amerikan kansaa ja aiheuttaisi diplomaattisen kriisin Ranskan kanssa. Vaikka Knox ja Washington kannattivat Hamiltonia, presidentti päätti lopulta odottaa, kunnes tapahtumat osoittivat, oliko tällainen lausunto välttämätön. Pian tämän jälkeen, Hamiltonin innoittamana paljastuksista, jotka koskivat Genet’n uhkausta vetoomuksesta presidentiltä kansalle, Washington alkoi saada lukuisia kansanosoituksia, joissa kritisoitiin Ranskan ministerin häntä kohtaan osoittamaa uhmakkuutta ja ilmaistiin vilpitön tuki hänen hallintonsa puolueettomuuspolitiikalle. Vakuuttuneena siitä, että Genet’n yritykset saada kansan mielipide liikkeelle häntä vastaan olivat epäonnistuneet, Washington päätti, että Hamiltonin ehdottama julkinen lausunto oli tarpeeton (Notes of Cabinet Meeting on Edmond Charles Genet, 1., 2.8.1793; TJ Madisonille, 3., 11., 18.8.1793; Hamilton Rufus Kingille, , Syrett, Hamilton, xv, 267; Randolphin lausunto, 6.5.1793, DLC: Washington Papers; Ammon, Genet Mission, 102-3, 113-19, 132-46).
Avustettuaan Hamiltonin ehdotetun lausunnon estämisessä Jefferson siirtyi laatimaan Morrisille osoitettua kirjettä, jossa hän vaati Genetin kutsumista takaisin. Hamilton ja Randolph neuvoivat molemmat Jeffersonia korostamaan Genet’n haastetta Yhdysvaltain puolueettomuudelle ja epäkunnioitusta perustuslaillista valtaa kohtaan, mutta Hamilton meni vielä pidemmälle ja kehotti Jeffersonia korostamaan myös Genet’n sekaantumista sisäpolitiikkaan (asiakirja I jäljempänä). Vastauksena omiin vaatimuksiinsa ja ottaen huomioon, että presidentti halusi lausuman, jossa erotetaan toisistaan Ranskan kansakunta ja sen edustaja, Jefferson laati mestarillisen kirjeen, joka oli kirjoitettu Randolphin neuvojen hengessä. Randolph otti huomioon Ranskan vallankumouksen lukuisat amerikkalaiset kannattajat ja vaati, että Genet’n erottamisvaatimuksen perustelujen oli perustuttava yksinomaan Genet’n virallisiin viesteihin toimeenpanovallan käyttäjille, jotta ”tyydytettäisiin amerikkalaista mielenmakuista ajattelua, joka muodostaa hallituksemme sielun” (Randolph T.J.:lle, 4. elokuuta 1793).
Työskennellessään hankkeen parissa 6.-15. elokuuta Jefferson laati kirjeen silmällä pitäen kahta yleisöä – Ranskan hallitusta, jolle se esitettäisiin ensisijaisesti, ja amerikkalaista yleisöä, jolle hän oletti sen lopulta julkistettavan, Näin tapahtuikin sen jälkeen, kun Washington toimitti sen kongressille joulukuun 1793 alussa osana laajempaa todistusaineistoa, jolla perusteltiin Ranskan ministerin takaisin kutsuminen ja joka julkaistiin myöhemmin samassa kuussa yhdessä Jeffersonin ja Hammondin ja Thomas Pinckneyn välisen kirjeenvaihdon kanssa, jossa käsiteltiin Pariisin sopimuksen ja Yhdysvaltojen puolueettomien oikeuksien rikkomista Ison-Britannian taholta (TJ:n ensimmäinen kirje Madisonille, 11.8.1793). 1793; TJ Washingtonille, ; viesti). Vaikka Jefferson perusteli Genet’n kutsumista takaisin sillä, että tämä oli toistuvasti vastustanut Yhdysvaltain puolueettomuutta ja ollut epäkunnioittava presidentin virkaa ja persoonaa kohtaan, hän muotoili kirjeen niin, että Ranska vapautettiin kaikesta vastuusta tästä käytöksestä ja vältettiin diplomaattinen kriisi kyseisen maan kanssa. Hän katsoi Genet’n väärinkäytösten johtuvan hänen omasta tahallisuudestaan eikä maininnut Genet’n sisäpoliittisia kytköksiä lukuun ottamatta ranskalaisen ministerin vaatimusta siitä, että presidentin oli pakko neuvotella kongressin edustajien kanssa muotoillessaan amerikkalaisten puolueettomuusperiaatteita (asiakirja iv jäljempänä).
Jeffersonin luonnosta tarkasteltiin epävirallisesti Washingtonissa ja virallisesti presidentissä ja kabinetissa. Washington tapasi Jeffersonin 6. elokuuta ja hyväksyi hänen puolueettomuusjulistuksen puolustuksensa ensimmäisessä ja nyt kadonneessa kirjeluonnoksessa. Elokuun 15. ja 20. päivänä presidentti ja kabinetti tarkastelivat huolellisesti olemassa olevaa luonnosta, ja ehkä valmistellessaan ensimmäistä näistä kokouksista Jefferson kirjoitti kirjeen lyhyen analyysin helpottaakseen sen esittämistä kollegoilleen (asiakirja iii jäljempänä). Mahdollisesti vastauksena kabinetin ensimmäiseen tarkistukseen Jefferson harkitsi, mutta päätti olla lisäämättä kritiikkiä Genet’n oletetusta oikeudesta vedota presidentiltä Amerikan kansalle, vaikka hän sisällytti siihen kieltä, jolla hän selvensi joitakin osia Genet’n vastalauseesta Genet’n väitteille oikeudesta varustaa ranskalaisia yksityisaluksia amerikkalaisissa satamissa, värvätä amerikkalaisia ranskalaiseen palvelukseen ja alistaa ranskalaiset ryöstösaaliit ranskalaisten konsuleiden yksinomaiseen merimiesoikeudelliseen toimivaltuussääntelyyn (TJ:n ensimmäinen kirjeenvaihtoehto Madisonille, 11.8.2001). 1793; asiakirjat ii ja iv jäljempänä, erityisesti huomautukset 13-15, 22 ja 27-30 jälkimmäiseen). Mutta kun Yhdysvaltain yleinen mielipide alkoi nyt kääntyä Genet’tä vastaan, pääkiistanaiheeksi muodostuivat luonnoksen muutamat lauseet, jotka voitiin tulkita Ranskan kanssa sodassa olevia kansakuntia väheksyviksi, erityisesti yksi lause, jossa Jefferson oli kirjoittanut, että mikä tahansa vakava konflikti Ranskan ja Yhdysvaltain tasavaltojen välillä tuottaisi näytelmän, jossa ”vapaus sotii itseään vastaan”. Hamilton ja Knox vaativat näiden lauseiden poistamista, jotteivät ne loukkaa liittolaisia, ja sama huoli sai Randolphin vaatimaan, että myös kaikki ystävyydenilmaukset Ranskaa kohtaan poistettaisiin – äärimmäinen ehdotus, joka ei saanut muuta kannatusta ja joka kuvasti niitä kabinetissa usein esiintyviä heilahteluja, joita Jefferson piti Randolphissa niin raivostuttavina. Vaikka Washington tuki Jeffersonin vastustusta näitä muutosehdotuksia kohtaan, presidentti suostui lopulta noudattamaan kabinetin enemmistöpäätöstä, joka päätti 20. elokuuta jättää loukkaavat lauseet pois (jäljempänä oleva asiakirja IV ja sen muistiinpanot 12, 36-40, 42-5; TJ Madisonille, 18.8.1793; muistiinpanot Edmond Charles Genet’tä koskevasta kabinettikokouksesta, 20.8.1793). 1793).
Vaikka Jefferson valitti katkerasti näistä poistoista, lopullisen tekstin ydin oli olennaisesti sama kuin hänen luonnoksessaan – ankara vaatimus Genet’n kutsumisesta takaisin, johon liittyi lämpimiä ilmauksia Amerikan ystävyydestä Ranskaa kohtaan ja lähes täydellinen puuttuminen kaikista maininnoista Genet’n sekaantumisesta sisäpolitiikkaan. ”Se oli”, kuten Dumas Malone totesi, ”yksi hänen taitavimmista ja taitavimmista diplomaattisista asiakirjoistaan”. Elokuun 23. päivänä pidetyssä kokouksessa presidentti ja kabinetti päättivät ajoittaa kirjeen 16. päivään elokuuta, jotta se vastaisi viimeisen liitteen päivämäärää, ja hyväksyivät Jeffersonin Morrisille lähettämän toisen kirjeen, jossa ilmaistiin amerikkalaisten halukkuus neuvotella uudesta kauppasopimuksesta sopivamman ranskalaisen ministerin kanssa. Useita päiviä myöhemmin Jefferson lähetti nämä kirjeet ja niitä tukevat asiakirjat Ranskaan pika-aluksella. Kabinetin suostumuksella Jefferson odotti lähes kaksi viikkoa ennen kuin hän ilmoitti Genetille tästä toimesta, jotta Ranskan ministeri ei olisi voinut saada tätä kriittistä viestiä siepattua ennen sen saapumista Ranskaan (Notes of Cabinet Meeting on a Commercial Treaty with France, 23.8.1793; TJ to Washington, 22.8.1793). 1793; Cabinet Opinions on Edmond Charles Genet, 23.8.1793; TJ Gouverneur Morrisille, elokuu 1793; TJ Delamottelle, 26.8.1793; TJ Genetille, , ja muistio; Malone, Jefferson, iii, 126, 128).
Jeffersonin takaisinkutsukirjeellä ja sitä tukevilla asiakirjoilla oli dramaattinen vaikutus Pariisin jaakobiinijohtajiin, jotka olivat syrjäyttäneet girondinistit vallasta kesäkuussa 1793. Siitä lähtien jakobiineja oli kritisoinut yhä enemmän Genet’n epäonnistumista saada Ranskalle kipeästi kaivattuja amerikkalaisia tarvikkeita ja ahdistanut hänen avoin ristiriitansa Washingtonin hallinnon kanssa, jopa niinkin pitkälle, että he harkitsivat syyskuussa 1793 ehdotusta, jonka mukaan Yhdysvaltoihin lähetettäisiin kaksimiehinen toimikunta avustamaan Genet’tä molempien ongelmien ratkaisemisessa. Samaan aikaan he tulivat myös yhä vakuuttuneemmiksi siitä, että Girondin-puolue, joka oli lähettänyt Genet’n Amerikkaan, oli osallistunut pitkäaikaiseen salaliittoon Ranskan tasavallan vapauden ja yhtenäisyyden tuhoamiseksi, ja tämä uskomus johti siihen, että kansalliskonventille esiteltiin muutamaa päivää ennen Jeffersonin kirjeen saapumista Pariisiin kokoomuslainen syytekirjelmä, jossa syytettiin neljääkymmentäyksi Girondinin johtohenkilöä erilaisista vallankumouspetturuusepätöksistä, ja sitä seurasi useiden Girondinin johtohenkilöiden julkinen oikeudenkäynti, jonka jälkeen osa heistä teloitettiin. Jeffersonin kirje Morrisille vakuutti luonnostaan epäluuloiset jakobiinit siitä, että Genet oli keskeinen osa väitettyä girondiinien vastavallankumouksellista salaliittoa, sillä siinä kuvattiin havainnollisesti Genet’n jyrkkä vastarinta amerikkalaista puolueettomuutta vastaan ja annettiin vihjeitä Genet’n toimien salaisista lähteistä. Niinpä kun Morris esitti 8. lokakuuta Deforguesille vaatimuksen Genet’n kutsumisesta takaisin, jakobiinien ulkoministeri vakuutti viipymättä, että Ranska kutsuisi Genet’n takaisin, ja kaksi päivää myöhemmin, luettuaan Jeffersonin kirjeen ja asiakirjat, hän lupasi lisäksi, että Ranskan hallitus rankaisisi Genet’tä hänen rikollisesta käytöksestään Amerikassa. Päivää myöhemmin jakobiinien hallitsema yleisen turvallisuuden komitea vahvisti virallisesti Genet’n kutsumisen takaisin ja päätti korvata hänet nelihenkisellä komissiolla, jonka tehtävänä oli kieltää ”Genet’n ja hänen rikoskumppaniensa rikollinen toiminta” ja lähettää hänet takaisin Ranskaan rangaistavaksi. Perustellakseen Genet’n kutsumista takaisin Ranskan kansalle yleisen turvallisuuden komitea esitti seuraavassa kuussa jakobiinijulkkis Ducherin virallisesti hyväksymän pamfletin ja jakobiinijohtaja Robespierren kansalliskokoukselle laatiman raportin avulla, että Genet osallistui girondiinien salaliittoon, jonka tarkoituksena oli vieraannuttaa Yhdysvallat Ranskasta haastamalla tarkoituksellisesti ja yli-innokkaasti amerikkalaisten puolueettomuusperiaatetta (Thomas Paine Bertrand Barèrelle, 13.9.2001). 1793, AMAE: CPEU, xxxviii; ”Remarques sur les Etats-unis”, 13.9.1793, sama; Morris TJ:lle, 10.10. ja 19.10.1793; Morris Washingtonille, 19.10.1793, 12.11.1793, DLC: Washington Papers; Turner, CFM, 228-31, 283-6, 308-9, 313-14; G. J. A. Ducher, Les Deux Hémisphères , passim; Moniteur, 12, 18.11.1793; Archives Parlementaires, 1. sarja, lxxix, 380; Aulard, Recueil, vii, 359-60; M. J. Sydenham, The Girondins , 21-8; Paul Mantoux, ”Le Comité de Salut public et la mission de Genet aux États-Unis”, Revue d’Histoire Moderne et Contemporaine, xiii , 5-29). On äärimmäisen ironista, että Jeffersonin takaisinkutsukirjeellä saavutettiin hänen ensisijainen tavoitteensa eli diplomaattisen kriisin välttäminen Ranskan kanssa sillä hinnalla, että Genet tuomittiin jakobiinien esimiesten mielestä vastavallankumouksen agentiksi – aivan viimeisenä rikoksena, josta häntä syytettiin amerikkalaisten silmissä.
Häväistyneen ranskalaisministerin onneksi presidentin suurisydämisyys mahdollisti sen, että hän välttyi todennäköiseltä kohtaloltaan, joka odotti häntä jakobiinien vallankumouksellisen oikeuden käsissä Pariisissa. Kun ranskalaiset komissaarit lopulta saapuivat Philadelphiaan helmikuun lopulla 1794, seitsemän viikkoa sen jälkeen, kun Jefferson oli jäänyt eläkkeelle ulkoministerin virasta, hänen seuraajansa Edmund Randolph vakuutti heille Washingtonin nimissä, että Yhdysvaltain hallitus piti Genet’n erottamista riittävänä sovituksena hänen rikkomuksistaan ja kieltäytyi noudattamasta heidän vaatimustaan Genet’n pidättämisestä (Randolph Washingtonille, 21. ja 23. helmikuuta 1794, DLC: Washingtonin paperit). Tämän jälkeen Genet haki poliittista turvapaikkaa Yhdysvalloista, avioitui marraskuussa 1794 Cornelia Tappen Clintonin kanssa, joka oli New Yorkin kuvernööri George Clintonin tytär, ja asettui mukavasti herrasmiesviljelijän ja amatööritieteilijän elämään kyseisessä osavaltiossa, jossa hän kuoli vuonna 1834.