Tietä on kuljettu pitkä matka vuodesta 1999, jolloin näyttelijä Julia Roberts nousi otsikoihin maailmanlaajuisesti pukeuduttuaan mekkoon, joka paljasti hänen ajelemattomat kainalonsa. Nykyään Z-sukupolven poptähdet Amandla Stenbergistä Miley Cyrukseen nähdään säännöllisesti vartalokarvaisina. Myös tuotemerkit ovat tajunneet asian. Viime vuonna Nike ja No7 julkaisivat mainoksia, joissa mallit esittivät vartalokarvoja (kainaloissa ja ylähuulessa). Jopa jokapäiväinen mainostrooppi, jossa nainen ajelee jo valmiiksi ajeltua jalkaansa, haastettiin partakoneyritys Billien toimesta, jonka markkinointimateriaalissa näkyi kainalo-, sääri- ja häpykarvoja.
Todellisessa elämässä julkisesti esiintyvä nainen, jolla on vartalokarvoja, on kuitenkin edelleen harvinainen, vaikkakin normit ovat hitaasti muuttumassa (markkina-analyytikkona toimivan Mintel-yhtiön mukaan melkein yksi neljästä alle 25-vuotiaasta naisesta ei enää ajele kainaloitaan, kun vastaava luku oli vain yksi 20:stä naisesta vielä vuonna 2013).
Yksi kampanjaksi, joka auttaa jatkamaan tätä suuntausta ja normalisoimaan naisten vartalokarvat, on Januhairy, aloite, joka kannustaa naisia kasvattamaan vartalokarvojaan tammikuun ajan ja jakamaan kuvia itsestään verkossa. Opiskelijat Laura Jackson ja Ruby Jones aloittivat kampanjan vuonna 2019, ja kampanjan hashtag on nyt kerännyt tuhansia viestejä naisilta ympäri maailmaa. Tämänvuotisen Januhairy-kampanjan lähestyessä loppuaan tapaamme liikkeen perustajia ja muita osallistujia kertomaan, miten vartalokarvojen omaksuminen on muuttanut heidän suhtautumistaan itseensä ja kehoonsa.
- ”Kun näen nyt vartalokarvani, se muistuttaa minua rakkaudesta itseäni kohtaan.”
- ”Tämän liikkeen ansiosta olen saanut takaisin sen, mitä häpesin lapsena.”
- ”Minusta on tullut paljon mukavampi kehossani tämän prosessin myötä.”
- ”Kyse on itsetunnosta ja rakkaudesta”
- ”Nyt käytän energiani muihin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi.”
”Kun näen nyt vartalokarvani, se muistuttaa minua rakkaudesta itseäni kohtaan.”
Laura Jackson oli opiskelija Exeterin yliopistossa, kun hän ensimmäisen kerran kasvatti vartalokarvansa. Oli toukokuu 2018, ja hän työsti yhden naisen näyttämöesitystä, jonka hän oli kirjoittanut ja jossa hän esiintyisi. ”Se käsitteli naisiin kohdistuvia paineita noudattaa näitä kauneussääntöjä tunteakseen itsensä hyväksytyksi”, hän sanoo. ”Osana esitystä kasvatin ensimmäistä kertaa vartalokarvani. En olisi tehnyt sitä, jos minulla ei olisi ollut tätä kannustinta.”
Tytöt tutustuvat usein karvanpoistotuotteisiin ja -tekniikoihin sukulaistensa kautta, lainaavat partaveitsiä ja yrittävät matkia äitiään. Jackson muistelee keskustelua isosiskonsa kanssa: ”Olin auton takapenkillä, ja hän näki karvaiset jalkani ja sanoi: ’Oi, sinun on aika alkaa ajella partaasi.'”
Hän muistelee perhelomaa pian tämän jälkeen, kun hän oli teini-ikäinen. ”Olin äitini kanssa ja meillä oli uimapuvut päällä, ja näin hänen puvustaan työntyviä häpykarvoja. Olin niin kauhuissani. Ajattelin: ’Se on ällöttävää. Miten hän kehtaa olla ajamatta partaansa?'”
Mutta Jacksonin kohdalla vartalokarvojen kasvattaminen pakotti hänet miettimään uudelleen suhdettaan niihin. Pian hän ”tunsi itsensä vapautetuksi” ja halusi syleillä sitä. ”Kun näen nyt vartalokarvoitukseni, se muistuttaa minua rakkaudesta itseäni kohtaan.”
Hän haluaa korostaa, että Januhairyn tarkoituksena ei ole häpäistä naisia, jotka päättävät poistaa vartalo- ja kasvokarvoituksen. ”Aja partasi silloin, kun haluat, mutta varmista, että teet valinnan itsellesi”, hän sanoo. ”Meillä on ihmisiä, jotka tukevat Januhairya ja ajavat partansa, meillä on miehiä, jotka tukevat meitä. Kyse ei ole vain hiuksista, vaan keskustelun rakentamisesta aiheesta.”
”Tämän liikkeen ansiosta olen saanut takaisin sen, mitä häpesin lapsena.”
Sonia, kuten monet eteläaasialaista syntyperää olevat naiset, on ”kasvanut tietoiseksi vartalokarvoista koko elämänsä ajan”. Tummemmat hiukset ovat näkyvämpiä ja vaativat enemmän työtä karvattoman ulkonäön saavuttamiseksi.
”Toinen eteläaasialaisten naisten kauneusstandardi on vaalean ihon korostaminen. Minulla on mustat hiukset, joten tummat vartalokarvat saavat ihoni näyttämään tummemmalta. Nuo kaksi liittyvät toisiinsa. Jos olet vaalea, olet kaunis. Katso vaikka Bollywoodia; kaikki näyttelijättäret ovat vaaleita.” Kun hän oli nuorempi, koulukaverit ja sukulaiset huomauttivat usein hänen vartalokarvoituksestaan ja kommentoivat tai tarjoutuivat poistamaan ne. ”Jo vauvana olin todella karvainen”, hän sanoo. ”Ihmiset kutsuivat minua ’hiirulaiseksi’. Äitini kertoi, että isoäitini teki minulle hoidon, jossa hän käytti atta-ainetta, jota hän hieroi koko vartalooni ja poisti sen jälkeen karvat. Se olisi ollut kivuliasta ja olisin itkenyt paljon, mutta se on luultavasti poistanut suuren osan karvoista, joita minulla olisi ollut.”
”Teini-ikäisenä minulla oli todella huono itsetunto”, hän sanoo. ”Vietin aikaa kotona katsellen peiliin ja huomasin karvoja eri paikoissa, kuten vatsassani. Muistan, että kun olin yhdeksännellä luokalla, yksi pojista kysyi, harrastanko Movemberia. Se sattui, koska hän meni sanomaan niin.”
Tämä on Sonian toinen vuosi, kun hän osallistuu Januhairyyn. ”Olen päässyt pisteeseen, jossa viihdyn paljon paremmin omassa ihossani ja luonnollisessa olotilassani”, hän sanoo, vaikka myöntääkin, että hänellä on vielä hetkensä. ”Viime vuoden jälkeen en vieläkään tuntenut oloani mukavaksi kasvokarvojeni kanssa. En ole vieläkään, mutta olen yrittänyt kasvattaa ne pois. Sain tietää, että jotkut poikaystäväni kämppäkaverit tekivät kommentteja, joissa säälivät poikaystävääni ja sanoivat olevansa pahoillaan hänen puolestaan, mikä oli äärimmäisen järkyttävää.”
Sitä huolimatta hän sanoo: ”Tämä liike on antanut minulle mahdollisuuden vaatia takaisin sen, mitä häpesin lapsena.”
Tämä kasvava hyväksyntä johtuu osittain vaihtoehtoisten naiskuvien lisääntyvästä levittämisestä, jota Januhairyn kaltaisten kampanjoiden kaltaiset kampanjoiden kaltaiset kampanjat ovat olleet omalta osaltaan kannustamassa. ”Viime vuonna suurin osa kuvista oli kainaloista, mutta tänä vuonna näemme häpykarvoja, rintakarvoja ja muita kehonosia.”
Kauneuden merkitys on kuitenkin asia, jonka kanssa hän on kamppaillut. ”Vartalokarvakuvat, joita näemme, ovat usein edelleen melko lumoavia. Ja mietin, miksi on niin, että jotta jokin asia hyväksyttäisiin ja normalisoitaisiin, se täytyy glamuroida ja saada näyttämään kauniilta. Mutta ehkä tämänkaltaiset liikkeet uudistavat sen, mikä on kaunista.” Hän toivoo, että tulevaisuudessa naisten ei tarvitse raataa niin paljon tunteakseen olonsa hyväksi.
”Minusta on tullut paljon mukavampi kehossani tämän prosessin myötä.”
Tämä on myös Crystal Marchandin toinen Januhairy. ”Ensimmäinen kampanja teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt kannan Januhairyn henkeä mukanani koko vuoden.”
Marchand on Montrealissa asuva transsukupuolinen nainen. Hän julkaisee säännöllisesti postauksia matkastaan, ”saadakseen yhteisölle näkyvyyttä ja yrittäen inspiroida muita”.
”En puhu transyhteisön puolesta”, hän sanoo. ”Me kaikki puhumme omasta puolestamme – mutta en nähnyt muiden trans-tyttöjen osallistuvan. Tunsin, että tämä kampanja otti minut syleilyynsä, ja otin sen heti vastaan.” Ennen siirtymistään hän koki, että häntä painostettiin olemaan poistamatta vartalokarvojaan, jotta hän sopisi miesten maailmaan. Siirtyminen sai hänet miettimään syvällisesti, miltä hänestä tuntui vartalokarvojen politiikka. ”Kysyin itseltäni: ’Mitä minä oikeastaan haluan? Mikä on sosiaalinen paine? Välitänkö minä siitä? Hyväksynkö sen?'”
Marchandille transnaisena näkyvät vartalokarvat ovat asia, joka on johtanut siihen, että häntä on kohdeltu kaltoin. ”Minua on ahdisteltu verkossa ja henkilökohtaisesti; ihmiset kiroilivat minulle, ihmiset kutsuivat minua todella halventavasti. Minut on luokiteltu väärin: Minua luultiin mieheksi, naiseksi, ei-binääriseksi, kaikki yhdessä päivässä. On siis sosiaalinen paine sulautua joukkoon. Se voi olla vaarallista. Jos minut luokitellaan väärin liikaa, se voi todella sekoittaa mielialani ja minäkuvani.”
Nyt hän sanoo, että hän on ”viihtynyt paljon paremmin kehossani”. Viime vuonna, tammikuun viimeisenä päivänä, ”kun vartalokarvani olivat pisimmät ja minulla oli kasvokarvoja, menin yhteisön uima-altaaseen. Olen uimari, rakastan tehdä kierroksia. Niinpä laitoin elämäni ensimmäiset bikinit päälleni”. Hän kuvailee tapahtumaa ”antikliimaksi … Tein vain kierrokseni, tulin ulos, kaikki oli hyvin. Pointti on se, että me kaikki olemme outoja. Olemme kaikki erilaisia.”
”Siksi kampanja vetosi minuun; kyse ei ole siitä, että minun on ajettava partani tai olla ajamatta. Kyse on vain siitä, että tulee mukavammaksi oman vartalonsa kanssa ja että tekee sen kaikkien näiden muiden ihmisten kanssa solidaarisesti. Jokainen on omalla ainutlaatuisella etsinnällään ja matkallaan itsensä löytämiseen. Ja minusta se on todella kaunista.”
”Kyse on itsetunnosta ja rakkaudesta”
Boo on kasvattanut vartalokarvojaan jo useiden vuosien ajan, mutta tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin hän postaa Januhairy-verkossa. ”Olen energiaparantaja, ja etninen taustani on intialainen ja länsi-intialainen, joten minulla on aina ollut pakkomielle heimokulttuureihin.” Hänen uskomuksensa mukaan hiukset ovat hermoston jatke. ”Se suojelee meitä. On hämmentävää, että poistamme sen.”
Boo sanoo, että hänen motiivinaan oli oivallus siitä, miten vartalokarvojen poisto on juurtunut yhteiskuntaan ja miten mediassa leviävät kuvat vahvistavat tätä. ”Uskon, että ihmiset hyväksyvät sen, mitä esitetään, mutta mediassa ja viihteessä nähdään vain yksi kuva, joka kertoo ihmisille, että heidän pitäisi noudattaa sitä”, hän sanoo. Siksi hän innostui liittymään Januhairyyn ja lähettämään vaihtoehtoisia kuvia.
”En sano, ettei jokaisen naisen pitäisi ajaa partaansa. Haluan vain, että naiset tekevät tietoisia päätöksiä ja kysyvät itseltään, miksi he tekevät niin. Kyse on itsetunnosta ja rakkaudesta. En halua, että on naisia, jotka ajavat partansa, koska ajattelevat olevansa ällöttäviä, jos eivät aja. Se, että teemme päätöksiä, jotka perustuvat myrkyllisiin ihanteisiin, surettaa minua.”
Mutta Boon suhteeseen karvoihin vaikuttaa myös se, että hän menetti äitinsä syöpään, kun hän oli 14-vuotias, kuuden vuoden taistelun jälkeen. ”Alitajunnan tasolla luulen, että toinen syy siihen, miksi kasvatan hiuksiani, on se, että näin äitini menettävän hiuksensa – ja kulmakarvansa – kahdesti. Ajattelin vain: ”Et tiedä, mitä sinulla on, ennen kuin se on poissa.”
Boon isä on hänen mukaansa ”suurin vapaa henki, jonka tunnen. Hän näyttää siltä kuin olisi kävellyt suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvasta. Ennen vitsailimme siitä, kenellä oli pisimmät hiukset päässä, ja nyt vitsailemme kainalokarvoista.” Boo sanoo, että tämän miehen läsnäolo elämässään on merkinnyt sitä, ettei hän enää pelkää miesten tuomiota vartalokarvoituksestaan. ”Jos tapaan miehen, joka ei ole yhtä avoin tai korkealentoinen kuin isäni, tiedän, että se on vain tuon yhden miehen mielipide.” Myös Boon poikaystävä on ollut valtavan kannustava. ”Tiedän, että naiset hermostuvat siitä, mitä heidän kumppaninsa ajattelevat, mutta jos poikaystäväsi ei hyväksy sitä, että sinulla on karvaiset kainalot, hanki uusi poikaystävä.”
Päivä päivältä Boo sanoo, ettei hänellä ole ollut juurikaan ongelmia sen jälkeen, kun hän on kasvattanut hiuksensa. Ainoa ero, jonka hän huomaa, on se, että hän huomaa toisinaan ihmisten tuijottavan häntä. ”Mutta minua ei haittaa. Tykkään saada ihmiset ajattelemaan.”
”Nyt käytän energiani muihin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi.”
Ruby Jones on Januhairy-järjestön toinen perustaja, ja hän lyöttäytyi yhteen Laura Jacksonin kanssa vuonna 2018 sen jälkeen, kun kaksikko osallistui paneelikeskusteluun, jossa keskusteltiin vartalokarvojen politiikasta. Samana vuonna Jones sai aivo-selkäydinnestevuodon, joka aiheutti tuskallista kipua joka kerta, kun hän istui tai seisoi. ”Tästä huolimatta käytin kaiken energiani varmistaakseni, että olin sileä ja karvaton, vaikka tuskin poistuin makuuhuoneestani.”
”Salonkiin meneminen ja vahaaminen oli fyysisesti niin kuluttavaa”, hän kertoo. ”Mutta minusta ei tuntunut, että minulla olisi ollut vaihtoehtoja.” Avoimuus vartalokarvoitukselle on muuttanut hänen elämäänsä. ”Nyt voin käyttää sen energian muihin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi”, hän sanoo.
Ensimmäisen Januhairyn jälkeen Ruby jatkoi vartalokarvojen poistoa. ”Kaipasin sitä heti, joten päätin kasvattaa sen uudestaan.”
Yleisö on useimmiten ollut täysin hyväksyvä, myös ne ihmiset, joiden kanssa hän seurustelee. ”Meidät on ohjelmoitu uskomaan, että muut pitävät vartalokarvoja inhottavina ja vastenmielisinä, mutta kokemukseni mukaan se ei oikeastaan ole lainkaan iso juttu.” Hän on kuitenkin tietoinen omista etuoikeuksistaan nuorena valkoisena naisena, joka elää yliopiston liberaalissa ympäristössä. ”Netissä saa silloin tällöin kommentteja, yksi merkittävimmistä oli: ’Vammaisena oleminen on siistiä ja kaikkea, mutta sinun pitäisi todella ajaa kainalosi, se on hyvin epähygieenistä. Käytkö edes suihkussa? Nuo kommentit ovat vain yksi positiivisuuden ja rakkauden meressä.”
Yksi kritiikki Januhairya kohtaan on se, että se on napakymppi, joka ei tee juurikaan mitään haavoittuvassa asemassa olevien naisten hyväksi ja on liikkeenä varsin individualistinen. Jones ei ole samaa mieltä. ”Januhairy on sekä individualistinen että massaliike. Hiusten kasvattaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus, ja jokaisella naisella on omat haasteensa. Mutta kun sen tekee joukko ihmisiä ympäri maailmaa, on solidaarinen ja tulee osaksi yhteisöä. Olen niin ylpeä Januhairy-tapahtumaan osallistuvista naisista, jotka jatkavat omien valintojensa tekemistä kehonsa ympärillä. On radikaali teko kapinoida näitä paineita vastaan.”
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä