Anne Brontë aloitti ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen vuosien 1840 ja 1845 välisenä aikana työskennellessään kotiopettajattarena Robinsonin perheen luona Thorp Greenissä Yorkin lähellä. Kuvittelen, että hän varmaan keksi iltaisin tekosyitä ja pakeni salongista, jossa hän joutui hoitamaan oppilaidensa tylsiä ompelutöitä ja tunsi usein olonsa kiusalliseksi ja nöyryytetyksi – hänet suljettiin keskustelun ulkopuolelle, koska häntä ei pidetty daamina, mutta hän ei myöskään saanut istua palvelusväen seurassa, koska kotiopettajattarien täytyi olla jotakin daameja, tai miten he muuten voisivat opettaa oppilaitaan olemaan daameja?
Anne varmaan karkasi huoneeseensa ja kaivoi esiin pienen siirrettävissä olevan kirjoituspöytänsä. Nojaten kirjoituspöydän kirjoitusrinteeseen (joka oli dekadentisti vuorattu vaaleanpunaisella sametilla) Anne saattoi jatkaa romaaninsa kirjoittamista. Hänen oli pakko kirjoittaa salaa, koska hän pilkkasi sivullaan ylimielisiä työnantajiaan ja heidän peräänantamattomia oppilaitaan. Vaikka hänen työnsä oli vaikeaa ja epäkiitollista, hän oli tajunnut, että se tarjosi hänelle erinomaista materiaalia ja että hän kertoi tarinan, jota kukaan muu ei kertonut. Kirjoittaessaan siistiä, eleganttia käsialaansa Anne varmasti tunsi kirjoittavansa romaania, joka räjähtäisi kuin pommi.
Agnes Grey pysyttelee lähellä Annen elämän tosiasioita. Samanniminen sankaritar on papin tytär, aivan kuten Annen isä Patrick Brontë oli Yorkshiren Haworthin ikuinen kuraattori. Anne ei määrittele, missä Agnes kasvaa, mutta hän sanoo, että hän ”syntyi ja kasvoi … karujen kukkuloiden keskellä”, joten kun luen romaania, kuvittelen Yorkshiren nummet. Sekä Anne että Agnes olivat alun perin yksi kuudesta lapsesta. Anne menetti kaksi vanhinta sisartaan, kun hän oli viisivuotias. Agnes on menettänyt vielä enemmän sisaruksia; hän ja hänen vanhempi sisarensa Mary ovat ainoat, jotka ovat ”selvinneet lapsuuden vaaroista”. Sekä Agnes että Anne ovat nuorimmat. Kun Agnes sanoo olevansa turhautunut, koska häntä ”pidetään aina perheen lapsena ja lemmikkinä”, jota pidetään ”liian avuttomana ja riippuvaisena – liian sopimattomana elämän huolien ja myllerryksen kourissa”, tuntuu kuin Anne puhuisi. Häntä on aina ärsyttänyt se, että häntä holhotaan.
Anne kasvoi köyhänä. Agnesin perhe ei ole alunperinkään rikas, mutta asiat muuttuvat todella epätoivoisiksi, kun hänen isänsä Richard menettää heidän niukat säästönsä epäilyttävään sijoitukseen ja vaipuu masennukseen. Niinpä naiset ottavat ohjat käsiinsä. Agnesin kyvykäs ja yritteliäs äiti Alice vähentää heidän menojaan. Sitten he alkavat miettiä, miten he voisivat tienata enemmän rahaa. Mary ryhtyy hienostuneimpaan mahdolliseen työhön: hän alkaa myydä akvarellejaan. Agnes valitsee yhden ainoista keskiluokkaisille naisille avoimista töistä: hän päättää ryhtyä kotiopettajattareksi. Hänen perheensä pilkkaa, että hän on aivan liian nuori, mutta Agnes suostuttelee heidät. Hän saapuu ensimmäiseen työpaikkaansa Bloomfieldien perheeseen (oikeassa elämässä he olivat Inghamit) ja tuntee ”kapinallisen innostuksen värinää”. Mutta seikkailun sijaan Agnes saa pikakurssin siitä, miten julma maailma voi olla ja miten se on tullut sellaiseksi.
Eräs Agnesin oppilaista, Tom Bloomfield, nauttii lintujen kiduttamisesta. Eräänä päivänä hänen ilkeä setänsä, joka rohkaisee Tomin julmuutta, antaa hänelle pesän linnunpoikasia. Kun Agnes näkee Tomin ”laskevan pesän maahan ja seisovan sen yläpuolella jalat levällään, kädet työnnettyinä housujen taskuihin, vartalo eteenpäin kumartuneena ja kasvot kaikenlaiseen vääntyneinä nautintonsa hurmoksessa”, eikä Tomia suostuta puhumaan hänelle järkeä, jokin nousee hänen sisällään. Hän tarttuu suureen litteään kiveen ja murskaa linnut litteiksi.
Tämä julma armomurha on melkein liian väkivaltainen luettavaksi. Agnes Greyn ensimmäisten kriitikoiden mielestä se meni liian pitkälle, mutta Anne vaati, että ”Agnes Greytä syytettiin ylenpalttisesta ylivärityksestä juuri niissä kohdissa, jotka oli huolellisesti kopioitu elämästä ja joissa vältettiin tunnollisesti kaikkea liioittelua”. Ja kun kirjailija Elizabeth Gaskell kysyi Annen sisarelta Charlottelta, oliko kohtaus pesäpoikien kanssa todella tapahtunut, Charlotte vastasi, että kukaan, joka ei ollut ollut kotiopettajatar, ei todellakaan tuntenut niin sanotun kunniallisen ihmisluonteen pimeää puolta.
Anne halusi muutakin kuin shokkiarvoa; hän halusi osoittaa, että Tomin julmuus oli hänen perheensä hyväksymä, jopa rohkaisema. Agnes tajuaa, että Tomin julmuus on yksi ja sama asia; olipa hän sitten kiduttamassa lintuja, lyömässä siskojaan tai potkimassa kotiopettajaansa, hän haluaa ”vainota alempaa luomakuntaa”, koska hän näkee naiset, tytöt ja puolustuskyvyttömät eläimet omikseen hyväksikäytettäväksi, pahoinpideltäväksi ja sorrettavaksi. Kuukausia kestäneen vääränlaisen, väheksytyn, tyytymättömän, tylsistyneen, ylityöllistetyn, alipalkatun ja ylivoimaisen olon jälkeen – Agnes Grey on loistavasti kuvaillut ensimmäisen työpaikan omituisia kauhuja – Agnes on alkanut ymmärtää, miten maailma toimii. Hänen tietoisuutensa on herännyt. Ja sitten hän saa potkut.
Anne sai potkut myös ensimmäisestä työpaikastaan. Lannistumatta hän laittoi rohkeasti työpaikkailmoituksen, jossa hän pyysi kaksinkertaista palkkaa aiempaan palkkaansa, ja pian hän työskentelikin Robinsoneille. Robinsoneiden fiktiiviset vastineet ovat Murrayt, ja Agnes opettaa pääasiassa heidän kahta tytärtään. Nuorin, Matilda, on poikamies, joka on omalla tavallaan yhtä julma kuin Tom Bloomfield. Kun hän antaa koiransa riemukkaasti raadella jäniksenpoikasen, on selvää, että vastustaessaan painetta olla naisellinen hän on kallistunut haluamaan olla yhtä väkivaltainen ja huolimaton kuin miehet hänen ympärillään. Vanhin, Rosalie, pakotetaan naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka sattuu olemaan myös huijari ja naistenmies, ja hän on päättänyt flirttailla jokaisen näköpiirissä olevan miehen kanssa niin kauan kuin se on mahdollista. Agnesin on vaikea tuntea myötätuntoa, kun Rosalie päättää särkeä uuden kuraattorin, herra Westonin, sydämen, varsinkin kun hän itse pitää herra Westonista.
Oh, herra Weston. Hän on ystävällinen, antelias ja puhuu sydämestään. Agnes on hellyyttävimmillään ihastuessaan herra Westoniin. Mies tarjoaa hänelle sateenvarjon, ja hän on niin hämmentynyt, ettei voi sanoa muuta kuin: ”Ei kiitos, sade ei haittaa minua.” Vanhempi Agnes huomauttaa katkerasti: ”Minulta on aina puuttunut maalaisjärki, kun minut on yllätetty.” Agnesin ja Rosalien taistelu herra Westonista voisi olla kuin Jane Austenin romaanista. Olen varma, että Anne luki Austenia ja ihaili sitä, miten armottomasti hän satiiristi niitä, joilla oli pakkomielle asemaan, arvoon ja luokkaan. Rosalie luulee voivansa varastaa herra Westonin Agnesilta, koska Tom Bloomfieldin tavoin hänkin ajattelee, että hänellä on oikeus ”vainota alempaa luomakuntaa”. Murrayt ovat epäkunnioittavia Agnesia kohtaan ja saavat hänet tuntemaan itsensä ”kuuroksi ja mykäksi, joka ei voi puhua eikä jolle voi puhua”, ikään kuin hän olisi ”lakannut olemasta näkyvä”. Annen kuvauksessa tästä ja siitä, miten se syö hänen itsetuntoaan, on eletyn kokemuksen tuntua.
Anne sinnitteli Robinsonien kanssa viisi vuotta. Hän lähti vain siksi, että hän teki virheen suostutellessaan heitä palkkaamaan surkean veljensä Branwellin poikansa kotiopettajaksi, ja tämä mokasi näyttävästi ryhtymällä suhteeseen rouva Robinsonin kanssa. Rukouskirjaansa Anne kirjoitti, että hän oli ”kyllästynyt ihmiskuntaan ja heidän inhottaviin tapoihinsa”. Kun hän irtisanoutui, hän kantoi kotiin kannettavaan kirjoituspöytäänsä piilotettuna keskeneräistä teosta, jota hän kutsui nimellä ”Passages in the Life of an Individual”. Siitä tulisi Agnes Grey.
Takaisin Haworthissa Anne huomasi kaikkien sisarustensa olevan kotona ja työttömänä. Hänen veljensä oli vakuuttunut menettäneensä elämänsä rakkauden ja hukutti surunsa paikalliseen pubiin. Anne ja hänen sisarensa päättivät kuitenkin käyttää tätinsä perintöä kirjoittamiseen ja julkaista yhdessä runokirjan. He käyttivät kirjoitusnimiä, jotka alkoivat samoilla kirjaimilla kuin heidän oikeat nimensä. Currerin, Ellisin ja Acton Bellin runoja julkaistiin vuonna 1846. Sitä myytiin vain kaksi kappaletta. Mutta siihen mennessä sisarukset olivat taas alkaneet kirjoittaa joka päivä, aivan kuten lapsena, jolloin he olivat kirjoittaneet villejä, mielikuvituksellisia tarinoita ja runoja, jotka sijoittuivat heidän omiin mielikuvitusmaailmoihinsa.
Anne kirjoitti, käveli nummilla, teki osuutensa kotitöistä ja kirjoitti lisää. Joka ilta hän ja hänen sisarensa kiersivät ympäri ruokapöytää, lukivat ääneen teoksiaan ja esittivät kritiikkiä ja ideoita. Kun Anne muokkasi ”Passages in the Life of an Individual” -kirjaa Agnes Greyksi, Emily kirjoitti Wuthering Heightsia ja Charlotte ensimmäistä romaaniaan The Professor. Pian he lähettivät kaikki kolme käsikirjoitusta ruskeaan paperiin käärittynä. Ne hylättiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Myöhemmin samana vuonna Charlotte oli Manchesterissa hoitamassa isäänsä, joka toipui leikkauksesta, kun hän aloitti toisen romaanin. Kotona hän alkoi lukea ääneen kirjoittamaansa – ja Annen on täytynyt olla melko yllättynyt. Kuten Agnes Grey, myös Jane Eyre kertoi tavallisesta sankarittaresta, joka oli myös kotiopettajatar ja joka myös puhui suoraan lukijalle. Myöhemmin syntyi tarina, jossa Charlotte kertoi sisarilleen, että hän aikoi tehdä uutta ja kuvata sankarittaren, joka ei ollut kaunis. Mutta Anne oli ehtinyt ensin. Hetki, jolloin Agnes katsoo yksinäisenä peiliinsä ja ”ei löydä kauneutta noista merkityistä piirteistä”, on yksi romaanin sydäntäsärkevimmistä, ja se ennakoi Janen kutsuvan itseään ”köyhäksi, epäselväksi, tavalliseksi ja pieneksi”.
Yksi syy siihen, miksi Agnes Grey ei ole koskaan saanut sellaista suosiota, jota sen olisi pitänyt saada, on se, että Charlotten romaani ilmestyi ensin. Charlotte oli onnistunut löytämään kunnollisen ja tehokkaan kustantajan, kun taas hänen sisarensa olivat valitettavasti luovuttaneet romaaninsa Thomas Cautley Newby -nimiselle huijarille. Hän viivytteli, kunnes Jane Eyrestä tuli bestseller, jolloin hän tajusi, että hän voisi ansaita rahaa julkaisemalla kaksi muuta salaperäisen Bellin perheen romaania. Niinpä Annen ensimmäinen romaani ilmestyi joulukuussa 1847 yhdessä Humisevan korkeuden kanssa, kaksi kuukautta Charlotten romaanin jälkeen. Agnes Grey arvioitiin Jane Eyren kalpeaksi jäljitelmäksi. Eräs kriitikko jopa arveli tietämättään sisarusten suhdetta sanomalla, että Agnes oli ”eräänlainen Jane Eyren pikkusisko”, ja lisäsi järkyttävällä tavalla, että Agnes oli ”kaikin tavoin Jane Eyreä huonompi”. Tuon ajan kriitikot tuskin huomasivat Annen poliittista sitoutumista – hänen terävää muotokuvaansa luokkakriittisestä yhteiskunnasta tai hänen väitteensä siitä, että kun koulutusta ei arvosteta, lapset kasvavat huonosti varustautuneina elämään, kykenemättöminä olemaan onnellisia tai ystävällisiä. Anne oli kirjoittanut paljastuksen kotiopettajattaruudesta, toisin kuin Charlotte, joka suhtautui ammattiin hyvin romanttisesti. Governesses’ Benevolent Institutionin, vuonna 1841 lastentarhanopettajien auttamiseksi perustetun hyväntekeväisyysjärjestön, raporteista käy selvästi ilmi, että vain harvat todelliset lastentarhanopettajat olivat Jane Eyren tavoin siunattuja komealla, älykkäällä pomolla, äidillisellä taloudenhoitajalla ja vain yhdellä suloisella oppilaalla. Agnesin kokemus oli paljon lähempänä totuutta, ja monilla naisilla oli vielä pahempaa. Charlotte vihasi kotiopettajuutta, ja kirjeissään hän raivosi sen pikkumaista nöyryytystä, selkärangatonta työtä ja surkeaa palkkaa vastaan. Mikään tästä ei kuitenkaan päässyt hänen romaaniinsa. Anne halusi romaaninsa puhuttelevan osaa niistä 25 000 naisesta, jotka työskentelivät kotiopettajina 1840-luvulla, ja myös heidän työnantajiaan. Sen sijaan Jane Eyrestä tuli kotiopettajattaren romaani.
Agnes on hiljaisempi sankaritar kuin Jane Eyre tai Humisevan korkeuden Cathy Earnshaw, mutta hän palaa omasta vihastaan. Agnes Grey on usein raivokas romaani ja feministinen romaani. Sen päähuomio on siinä, miten nainen voi tehdä sen, mitä Agnes haluaa alussa tehdä: ”mennä ulos maailmaan, toimia omasta puolestaan, käyttää käyttämättömiä kykyjäni, kokeilla omia tuntemattomia voimiani”. Se esittää suuria kysymyksiä: miten voi etsiä voimaa, kun maailma on julma ja epäoikeudenmukainen ja kun mahdollisuudet ovat sinua vastaan? Voiko saada haluamansa vahingoittamatta muita ihmisiä prosessin aikana? Miten voit löytää rakkauden? Siitä pääsenkin takaisin herra Westoniin. On silmiinpistävää, että kun Annen sisaret loivat sankareita, jotka olivat synkkiä, mietteliäitä ja pahansuopia, Anne tarjosi sankarittarelleen sankarin, joka oli itse asiassa mukava naisille. Tämä tuntuu yhä vallankumoukselliselta.
– Agnes Greyn uusi Vintage Classics -painos ilmestyy 12. tammikuuta. Ota rohkeutta: Anne Brontë and the Art of Life by Samantha Ellis ilmestyy Chatto & Windusin kustantamana samana päivänä.
{{topLeft}}
{{{bottomLeft}}
{{{topRight}}
{{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä
.