Jokainen kieli on erilainen. Englannin kielessä adjektiivi tulee ennen substantiivia (”red house”), kun taas espanjan kielessä adjektiivi tulee sen jälkeen (”casa roja .”) Saksan kielessä voit liittää substantiivin substantiivin perään muodostaaksesi jättimäisiä yhdyssanoja; kiinan kielessä äänenkorkeus määrää sanojesi merkityksen; amerikkalaisessa viittomakielessä voit välittää kokonaisia, kieliopillisia lauseita, joissa on aikamuodot ja aspektit, liikuttelemalla käsiäsi ja kasvosi. Kaikilla kielillä on kuitenkin rakenteellinen perusta, joka tekee niistä loogisia niitä puhuville ja ymmärtäville ihmisille.
Räppääminen amerikkalaisella viittomakielellä
Shelby Mitchusson esittää ASL-käännöksen Eminemin kappaleesta ”Lose Yourself”. ASL:llä ja muilla viittomakielillä on kaikki samat rakenteelliset lähtökohdat kuin puhutuilla kielillä.
Kielen rakenteen viisi pääkomponenttia ovat foneemit, morfeemit, lekseemit, syntaksi ja konteksti. Nämä osat toimivat kaikki yhdessä luodakseen merkityksellistä viestintää yksilöiden välille.
Kielellisen rakenteen päätasot
Tässä kaaviossa hahmotellaan kielellisten yksikkötyyppien välisiä suhteita. Puheäänteet muodostavat foneemeja, joista muodostuvat sanat. Sanat muodostavat lauseita, joilla on kirjaimellisia merkityksiä ja kontekstuaalisia merkityksiä.
Foneemit
Foneemi on fonologian perusyksikkö. Se on pienin äänneyksikkö, joka voi aiheuttaa merkityksenmuutoksen kielessä, mutta jolla ei itsessään ole merkitystä. Esimerkiksi sanoissa ”leipoa” ja ”jarruttaa” on muuttunut vain yksi foneemi, mutta se on aiheuttanut merkityksenmuutoksen. Foneemilla /r/ ei ole yksinään mitään merkitystä, mutta esiintymällä sanassa se on muuttanut sanan merkityksen täysin!
Foneemit vastaavat aakkosten äänteitä, vaikka kirjaimen ja foneemin (äänne, joka syntyy sanaa lausuttaessa) välillä ei aina ole yksi yhteen -suhdetta. Esimerkiksi sanassa ”koira” on kolme foneemia: /d/, /o/ ja /g/. Vaikka sanassa ”muoto” on viisi kirjainta, siinä on kuitenkin vain kolme foneemiaa: /sh/, /long-a/ ja /p/. Englannin kielessä on noin 45 eri foneemia, jotka vastaavat kirjaimia tai kirjainyhdistelmiä. Segmentointiprosessin avulla foneemilla voi olla tietty ääntämys yhdessä sanassa ja hieman erilainen ääntämys toisessa sanassa.
Morfeemit
Morfeemit, morfologian perusyksikkö, ovat kielen pienin merkityksellinen yksikkö. Morfeemi on siis foneemien sarja, jolla on erityinen merkitys. Jos morfeemiaa muutetaan jollakin tavalla, koko sanan merkitys voi muuttua. Jotkut morfeemit ovat yksittäisiä sanoja (kuten ”syö” tai ”vesi”). Näitä kutsutaan vapaiksi morfeemeiksi, koska ne voivat olla olemassa itsenäisesti. Toiset morfeemit ovat etuliitteitä, suffikseja tai muita kielellisiä osia, jotka eivät ole kokonaisia sanoja, mutta jotka vaikuttavat merkitykseen (kuten ”-s” sanan ”cats” lopussa tai ”re-” sanan ”redo” alussa). Koska nämä morfeemit on liitettävä toiseen sanaan saadakseen merkityksen, niitä kutsutaan sidotuiksi morfeemeiksi.
Sidottujen morfeemien kategoriassa on lisäksi kaksi alatyyppiä: johdannais- ja taivutusmorfeemit. Johdannaismorfeemit muuttavat sanan merkitystä tai sanan osaa, kun niitä käytetään yhdessä. Esimerkiksi sana ”surullinen” muuttuu adjektiivista substantiiviksi, kun siihen lisätään ”-ness” (surullisuus). ”Toiminta” muuttuu merkitykseltään, kun siihen lisätään morfeemi ”re-”, jolloin syntyy sana ”reaktio”. Taivutusmorfeemit muuttavat joko verbin aikamuotoa tai substantiivin lukuarvoa; esimerkiksi kun sanaan ”kissa” lisätään ”-s”, kissojen lukumäärä muuttuu yhdestä useammaksi kuin yhdeksi.
Lekseemit
Lekseemit ovat yhden sanan ottamien taivutusmuotojen joukko. Esimerkiksi lekseemin RUN jäseniä ovat ”run” (taivuttamaton muoto), ”running” (taivutettu muoto) ja ”ran”. Tämä lekseemi ei sisällä sanaa ”juoksija” (johdettu termi – siihen on liitetty johdannaismorfeemi).
Toinen tapa ajatella lekseemejä on se, että ne ovat joukko sanoja, jotka sisältyisivät sanakirjan yhden merkinnän alle – ”juoksu” ja ”juoksi” löytyisivät sanan ”run” alta, mutta ”juoksija” ei.
Syntaksi
Syntaksi on joukko sääntöjä, joiden avulla sanoista ja lauseista muodostetaan kokonaisia lauseita. Jokaisella kielellä on erilainen joukko syntaktisia sääntöjä, mutta kaikissa kielissä on jonkinlainen syntaksi. Englannin kielessä lauseen pienin muoto on substantiivilause (joka voi olla vain substantiivi tai pronomini) ja verbilause (joka voi olla yksittäinen verbi). Lauseeseen voidaan lisätä adjektiiveja ja adverbejä antamaan lisää merkitystä. Englannin kielessä sanajärjestyksellä on merkitystä, vaikka joissakin kielissä sanajärjestyksellä ei ole niin suurta merkitystä. Esimerkiksi englanninkieliset lauseet ”The baby ate the carrot” ja ”The carrot ate the baby” eivät tarkoita samaa asiaa, vaikka ne sisältävät täsmälleen samat sanat. Suomen kielen kaltaisissa kielissä sanajärjestyksellä ei ole merkitystä yleisen merkityksen kannalta – eri sanajärjestyksiä käytetään korostamaan lauseen eri osia.
Konteksti
Konteksti on sitä, miten kaikki kielessä toimii yhdessä tietyn merkityksen välittämiseksi. Konteksti sisältää äänensävyn, kehonkielen ja käytetyt sanat. Riippuen siitä, miten henkilö sanoo jotakin, miten hän pitää kehoaan tai korostaa tiettyjä kohtia lauseessa, voidaan välittää erilaisia viestejä. Esimerkiksi sana ”mahtavaa”, kun se sanotaan leveän hymyn kera, tarkoittaa, että henkilö on innoissaan tilanteesta. ”Mahtavaa” sanottuna kädet ristissä, silmät pyöritettynä ja sarkastiseen sävyyn tarkoittaa, että henkilö ei ole innoissaan tilanteesta.