Kaksikymmentäviisi vuotta sitten julkaistiin A League of Their Own. Se oli hauska, sydäntä lämmittävä ja voimakas; se kertoi meille, että baseballissa ei itketä, ja opetti meille ystävyyden arvon.
Eikä Dottie pudottanut palloa tahallaan.
Mutta menen asioiden edelle.
A League of Their Own kertoo All American Girls Professional Baseball League (AAGPBL) -ammattilaisbaseballliigasta (All American Girls Professional Baseball League, AAGPBL), joka perustettiin vuonna 1943, kun toinen maailmansota uhkasi lopettaa Major League Baseballin. Rockford Peaches -joukkueen näkökulmasta seuraamme, kuinka naiset eri puolilta Amerikkaa kokoontuvat yhteen, omaksuvat kunnianhimonsa ja urheilullisuutensa ja ryhtyvät tekemään työtä, joka on tyypillisesti (ja edelleen suurelta osin) varattu miehille. Näemme heidän uhmaavan seksistisiä faneja ja joukkueenomistajia, jotka eivät aluksi usko, että liiga on elinkelpoinen; he todistavat, että intohimo baseballiin ei ole varattu vain yhdelle sukupuolelle.
Mutta ytimeltään A League of Their Own on tarina kahdesta sisaruksesta, joiden kilpaillut suhteet kehittyvät kauden aikana ja kärjistyvät, kun he joutuvat vastakkain maailmanmestaruussarjassa. Siksi fanit ovat neljännesvuosisata elokuvan ilmestymisen jälkeen yhä kiistanalaisia siitä, pudottaako mailan kiinniottaja Dottie (Geena Davis) pallon tahallaan, jotta hänen pikkusiskonsa Kit (Lori Petty) saisi voittojuoksun.
Vähän taustatietoa: Aluksi Dottie ja Kit olivat molemmat Rockford Peachesissa – mutta sitten Kit menetti malttinsa erään pelin jälkeen ja kertoi Dottielle, että hän tuntee itsensä näkymättömäksi; että jos Dottie on paikalla, on kuin Kit ei olisi. ”Miksi sinun pitää olla niin hyvä?” hän kysyy ennen kuin lähtee pukuhuoneesta.
Dottie uhkaa lähteä ja ehdottaa ylemmille tahoille vaihtoa tilanteen rauhoittamiseksi. Valitettavasti he tulkitsevat hänet väärin ja lähettävät Kitin Racineen, jolloin näyttää siltä, että Dottie kosti menemällä Kitin selän taakse. Woof.
Ja niin siskokset tapaavat jälleen World Seriesissä, jossa Kit, joka haluaa epätoivoisesti todistaa olevansa yhtä varteenotettava pankkiiri kuin Dottie, heilauttaa viimeisessä lyönnissään korkeaa syöttöä ja tasoittaa ihmeellisesti pelin. Mutta sen sijaan, että hän pysähtyisi kolmanteen lyöntiin, hän jatkaa matkaa. Ja on Dottien – ruutujen kuningattaren – tehtävä estää koti ja estää Kitin voitto.
Mutta sitten Kit törmää häneen ja Dottie pudottaa pallon. Rockford Peaches häviää World Seriesin Racine Bellesille – joukkueelle, johon Kit vaihdettiin – ja kaikki (mutta erityisesti minä) tuntevat syvää pettymystä. Se, kuinka Kit ottaa valtaistuimen vanhemmalta, pidemmältä siskoltaan, tuntuu voitolta kaikille, jotka ovat koskaan tunteneet itsensä vähempiarvoisiksi, mutta se ei juurikaan helpota sydänsurua, joka aiheutuu siitä, että katsomme, kuinka joukkue, johon olimme rakastuneet, suree tappiotaan.
Juttu on niin, että ihmiset, jotka luulevat Dottien pudottaneen pallon tahallaan, uskovat sen olleen hänen yrityksensä olla hyvä sisko; että hän asetti perheen rakkauden peliin edelle ja antoi Kitin vihdoin loistaa.
Mutta nuo ihmiset ovat hirvittävän väärässä.
Esittelymme Dottiesta ja Kitistä oli alaikäisten liigan pesäpallo-ottelussa, jossa Dottie nalkutti Kitille, että tämä saisi olla ottamatta vastaan korkeita syöttöjä. Koska hän on kiltti, Kit huitaisi niitä kuitenkin ja löi ulos. Pikakelataan eteenpäin World Seriesiin, ja heidän tarinansa sulkee ympyrän, kun Kit lyö jälleen kerran korkeaa syöttöä – vain tällä kertaa hänen edukseen. On helppo olettaa, että yrittäessään saada Kitin tuntemaan itsensä erityiseksi ja kompensoidakseen vuosia kestänyttä mikromanagerointia Dottie päästi pallon irti varmistaakseen Bellesin voiton ja todistaakseen, että Kit oli oikeassa pelatessaan baseballia omalla tavallaan.
Mutta se on kauhea perustelu, ja olet väärässä, jos uskot sen.
Juttu on näin: Ottamalla kosketuksen korkeaan heittoon Kit oli jo todistanut Dottielle, että hän aikoi tehdä niin kuin tahtoi. (”Lay off the high ones” saattoi virallisesti saada vittuilua.) Ja jos hän olisi kuunnellut kolmannen pesän valmentajaa – joka käski häntä olemaan etenemättä kotipesälle – hän olisi jäänyt kolmannelle ja paistatellut Game Seven™:n tasoituksen loistossa. Koska, hei: se oli Kit, joka lähetti toisen juoksijan kotiin. Sen sijaan hän ryntäsi voimasta juovuksissaan eteenpäin ja riskeerasi vuoroparin päättymisen pelkän egonsa vuoksi.
Jos Dottie olisi pitänyt pallon, Kit olisi ollut ulkona, mutta peli olisi jatkunut. Peaches olisi ollut seuraavana vuorossa osana jatkoeriä, koska Racine Belles ei olisi voittanut sarjaa walk-offilla (juoksu viimeisen vuoroparin loppupuolella, joka päättää pelin). Baseballissa ei itketä eikä baseballissa ole tasapelejä: Jatketaan vain, kunnes joku voittaa.
Mikä tarkoittaa sitä, että Dottie pudotti pallon tahallaan, eikä siinä ole mitään teknistä järkeä, ellei hän vain halunnut pelin päättyvän.
Ja senhän me tiedämme, ettei Dottie ole sellainen.
Rockford Peaches oli Dottielle kuin perhe. Hän otti valmennustehtävät hoitaakseen, kun manageri Jimmy Dugan (jota näytteli isäsi Tom Hanks) ei välittänyt joukkueesta pätkääkään, hän teki töitä pitääkseen aloittelevan liigan hengissä menemällä tempausten ja PR:n suhteen yli ja ali, ja hän palasi pelaamaan World Seriesiin, vaikka olisi halunnut paeta Bobin kanssa perheen maitotilalle. Ajatus siitä, että Dottie olisi heittänyt kauden tärkeimmän pelin – kerrottuaan syöttäjälleen tarkalleen, mihin syöttöihin Kit huitoo ja hukkaa – on järjetöntä. Dottie ei koskaan ajatellut yksilöä, hän oli aina ajatellut joukkuetta.
Erityisesti siksi, että pallon pudottaminen olisi pilannut Kitin voiton. Jotta emme unohtaisi, Dottie ei suosinut siskoaan, kun he pelasivat samassa joukkueessa; eräässä vaiheessa hän sanoi siskolleen, että tämä oli käyttäytynyt kuin vauva, joka oli heittänyt greippejä. (Aikuisuutta ei helpoteta taivuttelemalla sääntöjä hänen oikkujensa mukaan. Juoksemalla kotiin Kit muuttui takaisin hemmotelluksi vauvaksi, jonka kerran tunsimme – hänelle ei riittänyt, että hänen joukkueensa pysyi mukana kilpailussa, vaan hänen piti tehdä pelistä henkilökohtainen ja todistaa yhdelle ihmiselle, että hän oli tarpeeksi hyvä.
Aivan kuin Dottie suostuisi siihen.
Ja aivan kuin Dottie eläisi koko elämänsä tietäen, että hän oli syy siihen, että Kit oli Racine Bellesin sankari. Tyttöystävä ei voinut elää edes väitteiden kanssa, että hän olisi saanut Kitin liigaan (hän oikaisee tuon myytin elokuvan lopussa), joten pallon pudottaminen tahallaan olisi ollut pikkusiskoltaan oikeutetun voiton riistämistä.
Pallon pudottaminen oli virhe. Kauhea virhe. Kauhea, traaginen, sydäntä särkevä virhe. Mutta se ei ollut hyväntekeväisyysteko. Dottie ei ollut joku, joka heittäisi joukkueen bussin alle tyydyttääkseen ylistettyä kentällä tapahtuvaa kiukkukohtausta. Lopulta hän katsoi pikkusiskoaan, joka itki penkillä ennen sitä surullisenkuuluisaa lyöntiä, eikä tuntenut myötätuntoa. Sen sijaan me molemmat tiedämme, että hän muisti, että baseballissa ei itketä.
Seuraa Annea Twitterissä ja Cosmo Celebiä Facebookissa.