Olen yksi niistä onnekkaista ihmisistä, jotka ovat tienneet koko elämänsä ajan, mitä ovat halunneet tehdä. 10-vuotiaana pitämääni päiväkirjaan merkitsin, että halusin isona tulla kirjailijaksi. (Toinen vaihtoehtoni oli ”hullu tiedemies”.) Kirjoitin sekä lukion että yliopiston sanomalehtiin, ja valmistuttuani yliopistosta vuonna 1990 otin työpaikan Skiing Magazine -lehdestä.
Reportaasitehtävieni parissa hiihtelin ympäri maailmaa, muun muassa Iranissa, Kiinassa, Boliviassa ja Kilimanjaro-vuoren jäätiköillä. Kirjoitin myös parittomista urheilulajeista Sports Illustrated -lehteen ja matkustin laajalti National Geographic Adventure -lehdelle – ylitin Saharan autiomaata siirtotyöläisten kanssa, dokumentoin eläinten salametsästäjien vaikutuksia Keski-Afrikan tasavallassa ja yritin siskoni kanssa kiivetä Cho Oyulle, maailman kuudenneksi korkeimmalle vuorelle.
Matkatessani Haitissa todistin, millaisiin epätoivoisiin toimenpiteisiin ihmiset ryhtyivät paetakseen siellä vallitsevia vaikeita taloudellisia olosuhteita. Jotkut rakensivat pieniä veneitä romupuusta ja kierrätetyistä nauloista ja yrittivät purjehtia satojen kilometrien pituisen avoveden yli yrittäen aloittaa uuden elämän Amerikassa.
Sain New York Times Magazine -lehdeltä toimeksiannon dokumentoida yhden näistä matkoista, ja yhdessä valokuvaaja Chris Andersonin ja 44 haitilaisen siirtolaisen kanssa purjehdimme matkaan. Matka oli vähällä päättyä katastrofiin – Yhdysvaltain rannikkovartiosto pelasti meidät merellä, onneksi juuri kun olimme ajautumassa karille koralliriutalle.
Sitten New York Times Magazinen lehteen työskennellessäni uutisoin konflikteista Israelissa ja Afganistanissa, tutkin ihmiselinten kansainvälisiä mustia markkinoita, selvitin erästä outoa murhaa Kentuckyssa ja vietin aikaa tutustuen entiseen taleban-sotilaaseen.
Työskennellessäni New York Timesin toimeksiannossa, joka käsitteli väitteitä lapsiorjuudesta Länsi-Afrikan kaakaoviljelmillä – kaakao on suklaan tärkein ainesosa – huomasin, että nuoret työläiset plantaaseilla olivat äärimmäisen ujoja, ja artikkelia kirjoittaessani yhdistin useiden poikien sitaatteja toisiinsa luodakseni koostetun hahmon. Tällainen kuvitteellistaminen on vastoin journalismin sääntöjä, ja kun juttu julkaistiin, eräs avustusjärjestö kyseenalaisti raporttini, ja tunnustettuani tekoni Timesin toimittajille sain potkut.
Sitten tuli käänne, joka on niin outo ja odottamaton, että se on käytännössä uskomaton, mutta silti täysin totta. Samana päivänä, kun potkut New York Timesista julkistettiin, sain kuulla, että mies nimeltä Christian Longo, joka oli FBI:n kymmenen etsityimmän karkurin listalla ja jota syytettiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsensa hirvittävistä murhista, oli juuri pidätetty Meksikossa.
Karkumatkalla ollessaan Longo oli ottanut hetkeksi uuden henkilöllisyyden, mikä ei ollut yllättävä teko etsityimmin etsityltä karkurilta. Paitsi että hänen omaksumansa henkilöllisyys oli minun. Hän kertoi monille tapaamilleen ihmisille, että hänen nimensä oli Michael Finkel ja että hän oli New York Timesin kirjoittaja.
Kirjoitin kirjeen Longolle, jota pidettiin vankilassa Oregonissa, jossa murhat tapahtuivat, ja tästä alkoi outo ja häiritsevä kaksivuotinen kirjeenvaihto, jonka aikana vaihdoimme yli tuhat sivua käsinkirjoitettuja kirjeitä Longon yrittäessä vakuuttaa minut syyttömyydestään. Minulle tuli pakkomielle selvittää totuus rikoksista, ja tämä pakkomielle johti kirjaan, True Story.
Kirjan optioi myöhemmin Brad Pittin tuotantoyhtiö Plan B, ja se sovitettiin vuonna 2015 elokuvaksi, jonka nimi on niin ikään True Story ja jonka pääosissa ovat James Franco, Jonah Hill ja Felicity Jones.
Myöhemmin aloin työskennellä National Geographic -lehdelle ja vietin aikaa kenttätutkijoiden kanssa tulivuorella Kongon demokraattisessa tasavallassa, muinaisia esineitä täynnä olevissa luolissa Nepalissa ja malarian runtelemilla alueilla Sambiassa.
Muut National Geographicin toimeksiannot veivät minut yhteen viimeisistä jäljellä olevista metsästäjä-keräilijäheimoista Tansaniassa, hämmästyttävän karuun ihmisryhmään, joka asuu korkealla Afganistanin vuoristossa, ja etsimään Tiibetistä sieniä, jotka voivat olla arvokkaampia kuin kulta.
En koskaan kirjoittajana urallani erikoistunut mihinkään tiettyyn aiheeseen – kirjoitin vain tarinoita, jotka kiinnostivat minua, aiheesta riippumatta. Haastattelin miestä, joka vietti 40 vuotta pakenemassa lakia. Puhuin pitkään kolmen nuoren pojan kanssa, jotka katosivat kauhealla tavalla merellä. Kirjoitin eriskummallisesta nerosta, joka uskoo, että muutaman lääketieteellisen läpimurron avulla ihminen voi voittaa kuoleman. Ja katselin hämmästyneenä, kun Daniel Kish -niminen mies, joka on täysin sokea, näytti minulle, että hän oli opettanut itsensä suunnistamaan maailmassa kaikuluotainten avulla kuin lepakko.
Menin naimisiin nerokkaan biostatistikon kanssa, ja saimme nopeasti peräkkäin kolme lasta, ja yhtäkkiä kotini Montanassa täyttyi yötä päivää melusta. Huomasin etsiväni epätoivoisesti rauhaa ja hiljaisuutta, ja matkustin jopa Intiaan yrittäessäni meditoida hiljaa 10 päivää, tehtävä, joka ei mennyt hyvin.
Kuitenkin eräänä aamuna vuonna 2013 luin miehestä, joka oli paennut maailmalta 20-vuotiaana, asunut yksin teltassa Mainen keskiosassa ja ilmeisesti viettänyt 10 000 peräkkäistä päivää täysin hiljaa. Välittömästi uteliaana kirjoitin kirjeen tälle miehelle, jonka nimi oli Christopher Knight, ja hän jatkoi kertomalla minulle uskomattomimman ja koskettavimman ja hämmentävimmän tarinan, jonka olin koskaan kuullut. Knightin tarina on pohjana uudelle kirjalleni The Stranger in the Woods.